Avasin uuden huoneen oven, toisensa jälkeen. Samat sängyt ja keittiöt siivottavana. Väsytti ajatus siivota toisten jälkiä, mutta enään vain 3 viikkoa hotellin siivousta ja Afrikan reissu häämöttää jo nurkan takana. Astuin seuraavaan huoneeseen moppini kanssa, nenääni nousi tuttu hajuveden tuoksu. Miehen hajuveden tuoksu. Sitä oli myös exälläni. Sillä miehellä, jota olin luvannut rakastaa kuolemaan saakka. Rakastaa ja olla vierellä niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Kyyneleet alkoivat valua poskilleni. En pystynyt pidätellä niitä. Vaikka kuinka pinnistelin. Ne vain valuivat, valumistaan. Kirjaimellisesti sydämmeen sattui. Sattui se, että olin tullut jätetyksi, ihminen joka oli minulle rakas, oli valmis jättämään minut. Jättämään lupaukset, lopettamaan yrittämisen ja arjen yhteiset haasteet. Sulkemaan oven. Eroamaan. Se tunne, kun et riittänytkään toiselle, et pystynytkään olemaan kaikkea sitä mitä hän tarvitsi. Et ollut osannut olla oikeanlainen, riittävä, kuunteleva.