ONNEN NOJAS

Joka kolmas suomalainen on väestöliiton tutkimusten mukaan uskoton parisuhteessa.  Ja tämä kertoo sen, että lukioideni joukossa täytyy olla pettäjiä ja petettyjä. Ihmisiä jotka tietää tulleensa petetyksi, ihmisiä jotka eivät tiedä tulleensa petetyksi. Sitten ovat pettäjät, jotka ovat jääneet kiinni ja myöntäneet erehtyneensä, niitä jotka ovat kieltäneet tekonsa ja niitä jotka eivät olet jääneet kiinni mutta elävät salaisuutensa kanssa.  Miksi pettämisestä vaietaan? Jos joka kolmas suomalainen on uskoton suhteessaan, on kanssa ihmisiä valtava määrä. Mutta hiljaisuus vallitsee. Hienoa. Todella hienoa. Häpeä, vaihteeksi hävetään, hävetään että tuli petetyksi. Hävetään, että tuli petettyä tai sitten on kolmas vaihtoehto että kokee tulleensa petetyksi mutta saa luulotautisen leiman otsaansa koska ei ole kun oma kokemus. Minkä roolin valitsisit itsellesi mieluiten? Kappas kehveliä, et mitään. Parempi olla siis vaiti. Koska siinähän menisi maine ja kunnia ja kaikki muu siinä mukana.

Puhuminen.  Puhukaa, kyllä ne asiat siitä selviää. Mitä on puhuminen? Mitä on tunteiden kertominen? Tiedätkö edes, mitä itse tunnet? Entä puolisosi? Miltä sinusta tuntuu nämä kysymykset? Miksi tunnet juuri sellaisia tunteita juuri nyt? Miksi ylipäätään jokin asia herättää negatiivisia tunteita. Tässä on ollut aikaa miettiä, mitä ryssi?, kun liitto päättyi miten päättyi. Jotain olisi kai voinut tehdä toisin, vai olisiko? Minä puhuin, mutta olisinko joskus voinut olla hiljaa. Antaa tilaa ja aikaa. Vai annoinko sitä, mutta sekään ei auttanut? Kerroinko lopulta miltä minusta oikeasti tuntuu? Tiesinkö edes oikeasti miltä toisesta tuntuu. Tiesin. Minä kerroin sen hänelle, "näin sinä kuitenkin ajattelet, koska toimit näin ja näin". Möykkäsin ja olin turhautunut. Kyllä minä tiedän. Enpä tainnut tietää. Luuleminen ja tietäminen on valitettavasti hyvin kaukana toisistaan. Luuletko sinä tietäväsi? Vai tiedätkö?  Entä sotiiko sanat ja teot toisiaan vastaan? Senkö johdos

Istun hostellin sängyllä, sataa vettä. Vapaa päivä. Viereisellä pedillä makaa 26-vuotias Alex, Englannista. Hiukset on vedetty taakse, sillä tavalla liimaisesti. Mukava mies, mutta siinä kaikki. Miltä minusta tuntuu? Ai niinku miten tuntuu. Itse asiassa ihan hyvältä, varsinkin kun sain ääniviestin 13-vuotiaalta siskoltani. Sisko oli saanut koulu tehtäväkseen haastatella jotain mielenkiintoista tyyppiä ja hän kysyi minua. Sydäntä lämmitti, minä olen siskoni mielestä mielenkiintoinen tyyppi. Lupauduin, koska miksi en? Kohta whatsupp lauloi jo kysymyksiä. Ja lopuksi sisko vielä sanoi, että voisitko vielä kertoa meille nuorille jotain elämän ohjeita. Elämän ohjeita. Minä? Minä joka ryven sellaisessa valtameressä yksin, enhän herrantähden minä. Hetken pohdin, no onhan minulla ohjeita. Liekkö ne mahtuu minkään lain raameihin, mutta voin minä silti jotain ohjeita antaa.  Tämä sinkkuus on hemmetin jännä juttu. Samalla kun mietin 10kk sitten päättynyttä avioliitt

Minä olen tällainen pohjanmaalla syntynyt, aika iso ääninen ja puhelias tyyppi. Elänyt kuitenkin lapsuuteni Etelä-Suomessa. Tämä on jännä juttu, kun tuo ero asia pukkaa heti mieleeni kun kerron itsestäni. Olen siis eronnut 10kk sitten, 11 vuoden avioliitosta. Tapasin nykyisen ex-puolisoni 15-vuotiaana ja siitä se lähti. Ihastuin hänen hymyyn ja valtavan hauskaan huumorin tajuun.  Olen kasvanut vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä koko lapsuuteni ja erosin yhteisöstä, reilu vuosi sitten. Taisin minä sitä henkilökohtaista eroa siitä tehdä pari vuotta jo ennen eroamista.  Minulla on ihana lapsuuden kotini. Koen, että olen rakastettu tällaisena niin vanhempien kuin sisarusteni keskuudessa. Toki meidänkin kotona on ollut omat haasteemme, mutta kenenpä kotona ei.  Terapiassa olen rampannut monesta syystä, johon vanhempani osasivat minut ohjata jo alaluokalla. Siitä lähtien olen hakenut apua itse tai muiden avustamana. Terapia on ollut minulle henkireikä, välillä olen ollut perh