Avasin uuden huoneen oven, toisensa jälkeen. Samat sängyt ja keittiöt siivottavana. Väsytti ajatus siivota toisten jälkiä, mutta enään vain 3 viikkoa hotellin siivousta ja Afrikan reissu häämöttää jo nurkan takana.
Astuin seuraavaan huoneeseen moppini kanssa, nenääni nousi tuttu hajuveden tuoksu. Miehen hajuveden tuoksu. Sitä oli myös exälläni. Sillä miehellä, jota olin luvannut rakastaa kuolemaan saakka. Rakastaa ja olla vierellä niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Kyyneleet alkoivat valua poskilleni. En pystynyt pidätellä niitä. Vaikka kuinka pinnistelin. Ne vain valuivat, valumistaan.
Kirjaimellisesti sydämmeen sattui. Sattui se, että olin tullut jätetyksi, ihminen joka oli minulle rakas, oli valmis jättämään minut. Jättämään lupaukset, lopettamaan yrittämisen ja arjen yhteiset haasteet. Sulkemaan oven. Eroamaan.
Se tunne, kun et riittänytkään toiselle, et pystynytkään olemaan kaikkea sitä mitä hän tarvitsi. Et ollut osannut olla oikeanlainen, riittävä, kuunteleva. Minä olin epäonnistunut, olin todella epäonnistunut tärkeimmässä tehtävässäni minun elämässäni. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Miksi en tehnyt? Miksi toimin väärin? Miksi en ymmärtänyt toista oikein?
Tuskallisinta tässä on se, että olisin niin kovasti halunnut selvittää, oppia ja mennä eteenpäin yhdessä. Mutta se oli liian myöhäistä. Se tunne, kun olet myöhässä, olet niin paljon myöhässä että paluuta ei ole enää mihinkään. Ei edes yrittämiseen. Kun tahto loppuu, kun enää ei ole toisella tahtoa. Voit vain katsoa, kuinka sinun elämäsi murenee jalkojesi alla. Se murenee niin pieniksi sirpaleiksi, että edes erota niitä toisistaan. Katsot kuinka kaikki 15 vuotta vilisee silmissäsi.
Huudan tyynyyn, itken. Itken, että olen yksin. Itken, että miten saatoin tyriä näin ison asian. Miten saatoin olla niin itsekäs ja tyhmä?
Nämä tunteet on samat kuin vuosi sitten, itkin itseni uneen joka yö. Heräsin itkien, itkin ja puristin tyynyäni. Kun kävin hakemassa yhteisestä kodista tavaroita, pyörähdin makuuhuoneessa. Tartuin puolisoni tyynyyn, nuuhkin sitä. Sitä tuoksua jonka vieressä olin 15 vuotta kulkenut, itkin ja nuuhkin. Tunsin itseni täysin sairaaksi. Niin sairaaksi. Nuuhkin tyynyä ja itkin. Harkitsin jopa ottaa tyynyliinan mukaani, jotta voisin nukahtaa siihen mutta jätin sen omalle paikalleen.
Edelleen olen hämmentynyt, miten tuoksut, tilanteet ja jotkin puheet saavat entisen puolisoni tulemaan kuin salaa ajatuksiini. Ikävä hiipii niin hiljaa, lupaa kysymättä että sitä hätkähtää. Hätkähtää kuinka se riipaisee toinen toisensa jälkeen. Ne tunteet ovat, ikävää, syyllisyyden tunteita, pettymystä, vihaa ja kiukkua. Turhautumista. Turhautumista siitä, että minä rakastan ihmistä, jolle en enää merkitse mitään. Itken ihmisen perään, jolle en ole enää rakas ja tärkeä ja jolle en riitä tällaisena. Itken, että minut jätettiin ja olen epäonnistunut puolisona. Itken, koska olen niin vihainen itselleni, miksi en ollut parempi? Itken, koska olen vihainen omasta käytöksestäni. Olen vihainen että olin niin itsekäs ja sokea. Sokea näkemään toisen tarpeita. Sokea ja kuuro. Olen vihainen myös exälleni, olen turhautunut että hän oli valmis luovuttamaan. Hän rikkoi lupauksen, jonka olimme luvanneet toisillemme.
Kaikki ei ole itsestä kiinni, mutta hakekaa parisuhteellenne apua ennen kun on ongelmia. Hakeutukaa sekä yksilö että parisuhdeterapiaan. Opetelkaa tuntemaan toisenne, jotta osaisitte ymmärtää toista parhaalla mahdollisella tavalla. Älkää säästäkö mitään myöhempään, minkä voi tehdä jo tänään.
Kommentit
Lähetä kommentti