Avasin uuden huoneen oven, toisensa jälkeen. Samat sängyt ja keittiöt siivottavana. Väsytti ajatus siivota toisten jälkiä, mutta enään vain 3 viikkoa hotellin siivousta ja Afrikan reissu häämöttää jo nurkan takana. Astuin seuraavaan huoneeseen moppini kanssa, nenääni nousi tuttu hajuveden tuoksu. Miehen hajuveden tuoksu. Sitä oli myös exälläni. Sillä miehellä, jota olin luvannut rakastaa kuolemaan saakka. Rakastaa ja olla vierellä niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Kyyneleet alkoivat valua poskilleni. En pystynyt pidätellä niitä. Vaikka kuinka pinnistelin. Ne vain valuivat, valumistaan. Kirjaimellisesti sydämmeen sattui. Sattui se, että olin tullut jätetyksi, ihminen joka oli minulle rakas, oli valmis jättämään minut. Jättämään lupaukset, lopettamaan yrittämisen ja arjen yhteiset haasteet. Sulkemaan oven. Eroamaan. Se tunne, kun et riittänytkään toiselle, et pystynytkään olemaan kaikkea sitä mitä hän tarvitsi. Et ollut osannut olla oikeanlainen, riittävä, kuunteleva.
Joka kolmas suomalainen on väestöliiton tutkimusten mukaan uskoton parisuhteessa. Ja tämä kertoo sen, että lukioideni joukossa täytyy olla pettäjiä ja petettyjä. Ihmisiä jotka tietää tulleensa petetyksi, ihmisiä jotka eivät tiedä tulleensa petetyksi. Sitten ovat pettäjät, jotka ovat jääneet kiinni ja myöntäneet erehtyneensä, niitä jotka ovat kieltäneet tekonsa ja niitä jotka eivät olet jääneet kiinni mutta elävät salaisuutensa kanssa. Miksi pettämisestä vaietaan? Jos joka kolmas suomalainen on uskoton suhteessaan, on kanssa ihmisiä valtava määrä. Mutta hiljaisuus vallitsee. Hienoa. Todella hienoa. Häpeä, vaihteeksi hävetään, hävetään että tuli petetyksi. Hävetään, että tuli petettyä tai sitten on kolmas vaihtoehto että kokee tulleensa petetyksi mutta saa luulotautisen leiman otsaansa koska ei ole kun oma kokemus. Minkä roolin valitsisit itsellesi mieluiten? Kappas kehveliä, et mitään. Parempi olla siis vaiti. Koska siinähän menisi maine ja kunnia ja kaikki muu siinä mukana.